Mistä kaikki alkoi ?

Tämä teksti on kirjoitettu myös itseäni varten. Halusin palata muistoihin ja kirjata ylös, mistä kaikki aikoinaan alkoi. Tarina kertoo lapsuudestani, nuoruuden kokemuksista ja siitä, miten liikunnasta ja kehonrakennuksesta tuli niin suuri osa elämääni.

Jos luet koko tarinan loppuun, hienoa! Jos et, ei sekään haittaa. 

Kaikki alkoi elokuvista ja potkunyrkkeilystä

Eiköhän se kaikki lähtenyt liikkeelle siitä, kun näin televisiosta Bruce Leen elokuvia, Rocky-leffoja ja muita kamppailulajielokuvia. Olin aivan liian nuori innostumaan niistä sillä tavalla kuin innostuin, mutta jokin niissä vain kiehtoi. Erityisesti Jean-Claude Van Dammen elokuvat tekivät vaikutuksen. Niissä potkut nousivat kattoon asti ja pahikset saivat kyytiä oikein kunnolla. Sellaista piti päästä itsekin kokeilemaan!

Lopulta päädyin potkunyrkkeilyn pariin, ja siitä alkoi säännöllisempi viikoittainen harjoittelu. Tämä tapahtui Varkaudessa vuosina 1993–1994, kun olin noin 13–14-vuotias. Lajia opetti paikallinen pastori yhdessä parin muun kovan tekijän kanssa. Harrastus jäi kuitenkin muutaman kuukauden jälkeen tauolle, sillä raha oli perheessämme tiukassa. Äitini ja isäni olivat olleet työttöminä niin pitkään kuin muistan. Vaikka ohjattu harjoittelu loppui, itse treenaaminen ei loppunut. Päinvastoin. Kotona aloin harjoitella kovaa ja paljon – aivan liian nuorena ja aivan liian innokkaasti.

Naaran ninja ja lapsuuden liikuntahetket

Pieksämäellä, Naaran Vilhulantiellä, alkoivat ensimmäiset omat treenini jo ala-asteikäisenä. Neljännellä ja viidennellä luokalla liikuin paljon. Mankasta soi Pet Shop Boys, ja samalla harjoittelin punnerruksia, potkuja ilmaan ja kaikenlaista muuta, mitä nuoren pojan mieleen sattui tulemaan. Kavereiden kanssa kokeiltiin myös kottikärrykävelyä ja kaikenlaista muuta puuhaa. Sain lempinimen Naaran ninja. Rystysillä mentiin portaita alas, ja Naaran kunnantalon katollakin kiipeiltiin.

Asuimme tuolloin Pieksämäellä. Kävin ensin Naaran koulua pikkuveljeni kanssa ja myöhemmin viidennen luokan Yläristillä, keskustan alueella. Pikkuveljeni Juha on minua kaksi vuotta nuorempi, mutta kymmenen senttiä pidempi. Monet luulevat häntä edelleen isoveljeksi. Luonteeltamme olemme olleet aina melko erilaisia. Minä viihdyin liikunnan ja ulkoilun parissa, kun taas Juha innostui tietokonepeleistä jo Atari-ajoista lähtien. Itse viihdyin paljon luonnossa. Kävin isäni kanssa joka kesä marjassa, sienessä ja kalassa. Juha ei yleensä lähtenyt mukaan, sillä hyttyset eivät olleet hänen mieleensä. Minä puolestani kiipeilin puissa, rakensin puroja ja keksin itselleni tekemistä ulkona.

Liikuntaa tuli lapsena niin paljon, että muistan sanoneeni äidilleni välillä, että nyt taas ”ratisuttaa”. Tällä tarkoitin sitä, että verensokerini tuntui laskevan liian alas. Jälkikäteen ajateltuna harjoittelin kyllä melkoisen innokkaasti jo silloin. Välillä tuntuu, että liikuntaa oli ohjelmassa aamusta iltaan!

Muuttoja, koulukiusaamista ja yksin viihtymistä

Lapsuuteni ei ollut pelkkää treenaamista ja leikkimistä. Asuimme useilla eri paikkakunnilla, ja jouduin vaihtamaan koulua moneen kertaan. Olen asunut lapsena muun muassa Kuopiossa, Haukivuorella, Rautalammilla, Nurmeksessa, Lieksassa, Pieksämäellä ja Varkaudessa. Uusi paikkakunta tarkoitti usein myös uutta koulua, uusia ihmisiä ja yritystä päästä mukaan porukkaan. Pienen kokoni vuoksi jouduin koulukiusatuksi. Kun tähän yhdistettiin jatkuvat koulunvaihdot, ei elämä ollut aina helppoa. Kiusaaminen jatkui vuosien ajan.

Viihdyin paljon myös yksikseni. Tykkäsin piirtää, ja huoneeni seinät olivat täynnä piirustuksiani. Kuvataide oli todistuksessani lähes joka vuosi kympin arvoista, ja liikunnasta sain yleensä yhdeksikön. Luistelussa ja hiihdossa arvosanaa saattoi laskea se, ettei meillä aina ollut varaa tarvittaviin välineisiin. Koulutodistuksessani käytös ja huolellisuus olivat täysiä kymppejä. Olin siis sellainen mallikelpoinen oppilas, jollaisia opettajat mielellään esittelevät!

Lapsena ja teini-iän kynnyksellä olin oikeastaan oikea enkeli. Äitini taitaa vielä tänäkin päivänä ihmetellä, milloin minulle oikein tulee murrosikä. Kasvatukseni oli melko tiukkaa, mutta sain myös vapautta tehdä omia juttujani esimerkiksi mummolassa ja viikonloppuisin. Yksi hauska muisto liittyy aivan ensimmäiseen koulupäivääni. Sain nimittäin jälki-istuntoa jo ekaluokan ensimmäisenä päivänä, koska juoksin käytävällä aina tilaisuuden tullen!

Vaikka viihdyin paljon yksikseni, vietin aikaa myös liikunnallisten kavereiden ja joskus vähän erilaistenkin tyyppien kanssa. Huomasin, etteivät kaikki lapset päässeet mukaan yhteisiin leikkeihin. Tiesin itse, miltä ulkopuolelle jääminen tuntuu, joten halusin ottaa myös heidät mukaan. Monista heistä tuli lopulta parhaita kavereitani. Mummola oli minulle tärkeä paikka. Siellä sain leikkiä rauhassa esimerkiksi sotaleikkejä leikkisotilailla ilman, että pikkuveli tuli sotkemaan kuvioita. Joskus vietin mummolassa koko kesäloman. Pelasimme mummin kanssa jalkapalloa puistossa ja touhusimme muutenkin kaikenlaista.

Meillä oli aina koiria, nimenomaan saksanpaimenkoiria. Äitini koulutti niitä, ja muistan, kuinka onnellinen hän oli koirien kanssa. Ne myös suojelivat meitä. Äitini on kertonut, että yksi saksanpaimenkoiristamme pelasti minut kerran hukkumiselta, kun olin joutua järveen. Äitini ei itse osaa uida, joten koiran toiminta oli siinä tilanteessa erityisen tärkeää.Ehkä juuri lapsuuden kokemukset selittävät sen, miksi saksanpaimenkoirat ovat olleet minulle aina niin rakkaita. Niistä on jäänyt paljon hyviä muistoja. Myös vanhempieni ero kuului lapsuuteni vaiheisiin. Eron jälkeen äitini tapasi Vellun, josta tuli minulle isäpuoli.

Ensimmäiset painot ja nyrkkeilysäkki omaan huoneeseen

Onneksi äitini antoi luvan siihen, että isäpuoleni rakensi minulle nyrkkeilysäkin huoneeseeni. Asuimme tuolloin Varkaudessa Kauppakadulla noin sadan neliön asunnossa. Toinen enoni puolestaan osti minulle palkkioksi lehdenjakamisesta 4,5 kilon käsipainot. Ne olivat minulle aivan valtavan painavat! Aluksi en saanut niillä edes yhtään hauiskääntöä tehtyä. Se on jäänyt mieleen, koska ne olivat huoneeni painoista kaikkein raskaimmat. Treenasin pienemmillä, 1–2 kilon käsipainoilla ja jopa enolta saaduilla lyijytiilillä.

Minulla oli kova halu kehittyä, mutta pienikokoisena jouduin edelleen kiusaamisen ja väkivallan kohteeksi. Harjoittelin vatsalihaksia ja muita liikkeitä jo ennen koulupäivää ja jatkoin usein uudelleen koulun jälkeen. Muistan elävästi yhden terveystarkastuksen, jossa hoitaja mittasi leposykkeeni. Hän katsoi minua vakavana ja kysyi:

”Liikuthan sinä, Esa?”

Vastasin heti, että kyllä liikun!

Leposykkeeni oli tuolloin vain 31 lyöntiä minuutissa. Äitinikin muistaa tapauksen, sillä hän oli mukana lääkäri- ja hammaslääkärikäynneilläni. Kuntoa ainakin riitti. Pystyin hölkkäämään tai juoksemaan Huruslahden ympäri jopa kaksi kertaa päivässä. Olin tuolloin noin 13–14-vuotias. Kaikki ei kuitenkaan ollut yhtä urheilullista. Pelkäsin esimerkiksi rokotuksia niin paljon jo kuusivuotiaana, että karkasin Kuparisepänkadulla sijaitsevasta noin 15 senttiä leveästä tuuletusikkunasta terveydenhoitajaa pakoon! Terveydenhoitaja oli Päivi Pirhonen, jonka tapasin vuosia myöhemmin sattumalta Prismassa. Hän muisti karkumatkani edelleen hyvin.

Yläasteen lihaskuntotestit ja päätös hankkia lisää kokoa

Yläasteella päästiin viimein testaamaan niitä ominaisuuksia, joita olin harjoitellut vuosia. Lihaskuntotestit olivat ehdottomasti suosikkejani. Niissä vedettiin leukoja, punnerruksia ja tehtiin muita lihaskuntoharjoitteita. Muistaakseni en ole vieläkään kuullut, että kukaan olisi rikkonut yhteistulostani Päikkärin yläasteella. Kysyn asiasta edelleen vuosittain Esa Halmetojalta! Lähelle tuloksiani on päässyt Arska Pitkänen, joka oli SM-tason judoka. Kun viimeksi juttelin hänen kanssaan noin kymmenen vuotta sitten, hän oli harjoitellut judoa alle 60-kiloisten sarjassa olympialaisia varten.

Koulun lihaskuntotestissä vedin ”vain” 42 leukaa. Se harmitti, sillä oma ennätykseni kotona oli 51 leukaa! Muissa lihaskuntoliikkeissä pääsin kiitettäviin tuloksiin ja ylikin. Yhteispisteet olivat siis kovat. Vaikka kunto ja voimat olivat hyvällä tasolla, pieni kokoni ei suojannut minua kiusaamiselta. Turpaan tuli edelleen niin, että takatukka heilui. Jossain vaiheessa päätin, että nyt tähän tulee muutos. Kokoa ja painoa oli saatava lisää.

Jälkikäteen ajateltuna jatkuva kiusaaminen vaikutti varmasti siihen, miksi lihasten kasvattamisesta tuli minulle niin suuri tavoite. Halusin näyttää muille ja hankkia sellaiset lihakset, ettei kukaan enää uskaltaisi kiusata minua ainakaan fyysisesti. Koulukiusaaminen jatkui kahdeksannelta luokalta yhdeksännelle ja vielä ammattikoulussakin henkisenä kiusaamisena. Olin erilainen kuin monet muut nuoret. Siinä missä toiset viettivät viikonloppuja juhlimassa, minä saatoin samoilla metsässä laavulta toiselle tai treenata.

En juonut itseäni humalaan ennen kuin ensimmäisen kerran 18-vuotiaana. Muistan yhä, kuinka makasin ammattikoulun asuntolan nurmikolla pontikkahuuruissa ja huusin:

”Älkää kertoko äitille!”

Äiti seisoi vieressä. Kyllä siinä nauratti!

Ensimmäiset kehonrakennuslehdet ja suuret unelmat

Vuonna 1994 sain käsiini ensimmäisen Black Belt -lehden halpaliikkeen divarista. Lehti käsitteli pääasiassa itsepuolustusta ja karatea, mutta mainossivuilla oli kuvia valtavan lihaksikkaista kehonrakentajista. Erityisesti lisäravinnemainosten lyhyet kehonrakentajat jäivät mieleeni. Olin itsekin lyhyt, joten ajattelin, että tuollainen lihaksikas fysiikka voisi olla minullekin mahdollinen. Yksi mieleen jääneistä nimistä oli Lee Labrada, jonka pituudeksi muistan noin 160 senttiä. Myös italialainen, noin 149-senttiseksi muistamani Flavio teki minuun vaikutuksen. Lihakset olivat aivan uskomattomat!

Kehonrakennuslehdet ovat edelleen tallessa. Niitä on kertynyt monta laatikollista, ja vanhojen lehtien selaaminen on yhä mukavaa puuhaa. Olin niin innostunut kehonrakennuksesta jo 14–15-vuotiaana, että tein siitä jopa esitelmän yläasteella. Se taisi huvittaa monia, mutta minulle aihe oli todella tärkeä. Esitelmäkin on edelleen tallessa! Sitten televisiosta tulivat vastaan Arnold Schwarzeneggerin elokuvat, kuten Commando ja muut toimintaelokuvat, joissa näkyi aivan järkyttävän kokoisia lihaksia. Sellaiset oli pakko saada! Ajattelin, että treenaamallahan ne hankitaan.

Isäpuoleni auttoi minua hankkimaan ja rakentamaan lisää treenivälineitä huoneeseeni. Parhaimmillaan siellä oli leuanvetotanko, noin 400 kiloa painolevyjä, tankoja, kaksi penkkipunnerruspenkkiä ja monitoimilaite. Sänky ei lopulta enää mahtunut huoneeseen. Nukuin patjalla pari vuotta, koska treenivälineet veivät kaiken tilan! Lopullinen sysäys tuli vielä ukiltani, joka oli melko raavas mies. Rippijuhlieni aikaan hän totesi, että Esan pitäisi mennä balettiin, kun rakenne on valmis ja jalatkin taipuvat.

No, nyt jos koskaan oli saatava kokoa lisää! Näytän kaikille ja hankin isot lihakset, päätin. Aloin harjoitella painoilla yhä enemmän ja liikkua vähemmän, koska kuvittelin sen auttavan lihasten kasvattamisessa. Tietoa hain Weiderin oppaista ja kehonrakennuslehdistä. Kotisali alkoi kuitenkin käydä pieneksi. Halusin päästä oikealle kuntosalille. Treenasin uimahallilla, liikuntatalolla ja kesäisin urheilukentän katsomon alla. Siellä sali oli ilmainen, mutta lattiana oli pelkkä maa. Hiekka pöllysi, kun treenasimme!

Harjoittelin myös Jansetin tiloissa Köpessä, jossa toimi Liike-kunnonkeskus. Myöhemmin sali siirtyi Kauppakadulle, Alkon entisiin tiloihin, joissa toimii nykyään LadyLine.

Kohtaaminen, joka muutti suunnan

Uimahallin salilla näin ensimmäisen kerran Hessun eli Jani Heiskasen vuosina 1997–1998. Hessun saattavat jotkut muistaa Amerikan lippua muistuttavista housuistaan, huivistaan ja aivan järkyttävän kokoisista reisistään. Reiden ympärysmitta oli 76 senttiä ja pohkeiden 46 senttiä. Niitä ei ihan helposti unohda! Hessu oli itse kilpaillut alle 80-kiloisten sarjassa ja sijoittunut toiseksi. Hän huomasi, kuinka sinnikkäästi harjoittelin, ja kiinnitti erityisesti huomiota siihen, että hauikseni olivat kehittyneet hyvin.

Hän ehdotti, että ottaisimme tavoitteeksi kilpailut alle 70-kiloisten sarjassa. Olin aivan myyty. Kun iso kehonrakentaja tuli itse juttelemaan minulle ja näki potentiaalia tekemisessäni, se tuntui uskomattomalta! Tästä alkoi yhteistyömme. Hessu ryhtyi valmentamaan minua, ja tavoitteeksi asetettiin seuraavan vuoden kilpailut. Vuonna 2000 osallistuin SM-noviisikisoihin alle 70-kiloisten sarjassa – ja voitin koko kilpailun!

Painoin kisapäivänä 60,1 kiloa. Voitin myös Marko Savolaisen valmentaman kilpailijan, joka oli yhdeksän kiloa minua painavampi. Pudotin 19 viikossa peräti 24 kiloa. Voimatkin siinä samalla vähenivät, mutta lopputulos oli todella kuiva ja kilpailukuntoinen. Voitin SM-kultaa yhdellä pisteellä! Kilpailijoita oli tosin vain kaksi. Vaatimattomana ihmisenä tavoitteeni oli päästä toiseksi viimeiseksi, ja siinä onnistuinkin – kun kaksi kilpailijaa oli mukana, olin toiseksi viimeinen.

Siitä se sitten lähti. Lapsuuden leikeistä, kotona tehdyistä treeneistä ja loputtomasta innosta oli kasvanut ensimmäinen todellinen kilpailusaavutus. En silloin vielä tiennyt, mihin kaikkeen tämä matka myöhemmin johtaisi.

                                                                                         Ensimmäinen kilpailu · Vuosi 2000 · Kilpailuvoitto